Livin' easy
Lovin' free
Season ticket on a one way ride
Askin' nothin'
Leave me be
Takin' everythin' in my stride
Don't need reason
Don't need rhyme
Ain't nothin' that I'd rather do
Goin' down
Party time
My friends are gonna be there too
I'm on the highway to hell
On the highway to hell
Highway to hell
I'm on the highway to hell
-- AC/DC: Highway to Hell
Transalpine run 2021 starttasi länsireitille Itävallan Hirscheggista varhain lauantaiaamuna 4.9 Highway to Hell:in soidessa taustalla. Matkaan rynnisti 285 paria koko matkalle ja 100 kahden päivän rypistykseen. Seitsemän päivää ja 236 kilometriä myöhemmin maaliin Italian Pradiin saapui 225 paria.
Osallistujia oli yli 40 eri maasta, Suomesta yksittäisiä taistelijoita oli kahdeksan.
Jokaisessa startissa soi Highway to Hell.
Kaikkien seitsemän päivän aikana vallinnut poikkeuksellisen hieno keli vaikutti varmasti siihen, että keskeyttäneiden määrä jäi pieneksi.
Keskeyttäneitä kuitenkin oli.
Kahden minuutin säännön mukaan parien etäisyys toisistaan reitillä sai olla maksimissaan kaksi minuuttia ja erityisesti väliaikapisteissä ja maalissa eroa myös valvottiin.
Miltä parien eteneminen vuorilla sitten näytti?
Useimmiten parivaljakko eteni enemmän tai vähemmän yhdessä ja sovussa, mutta ei aina.
Viidennen päivän kieppeillä edessämme taivalta taittoi vanhempi varmaankin saksalainen pariskunta. Ohituspaikkoja oli nirkoisesti tarjolla poluilla, joten jämähdimme kaksikon taakse suurin piirtein tunniksi.
Tuon tunnin aikana emme kuulleet parin puhuvan sanaakaan toisilleen. Jossain siellä jälkipuoliskolla nainen horjahti ja kaatui polvilleen, mies jatkoi matkaa. Kysyin voisinko mahdollisesti auttaa; mulkaisu, kiukkuinen murahdus ja naisen matka jatkui. Vartin päästä pääsimme lopulta ohi, ensin naisesta ja sitten aika paljon myöhemmin miehestä. Eroa parivaljakon välille oli kertynyt varmaan lähemmäksi kahta minuuttia ellei enemmänkin.
Perään ei katsonut kukaan, emme mekään.
Seuraavana päivänä juomapisteen jälkeen julmettu vuorenrinne. Ylös, tietenkin!
Edessä kulkee nais-mies-pari. Nainen vetää neljän letkaamme, mies aloittaa jutun kanssamme. Juttelemme niitä näitä, mäki jyrkkenee ja huippua ei näy. Puolivittuilua siitä, että nainen vetää ylämäkeen, silti vetovuoroa ei vaihdeta.
Sovittu ilmeisesti pitää?
Toisaalla miehellä tekee tiukkaa päästä mäki ylös. Selvästi paremmissa voimissa oleva nainen ei ole ilahtunut. Huuto kuuluu kauas. Kolmannen samanlaisen päivän jälkeen nainen jatkaa yksin osana järjestäjän kasaamaa paria. Miehen kohtalosta ei ole tietoa.
Otsikko?
Ai niin, se.
Ensimmäisen päivän kramppailujeni ja kehnon ajan seurauksena päädyimme lähtemään miltei jokaisena päivänä viimeisessä lähtöryhmässä.
Mukavat puolalaiset lääkärit diggasivat samoja biisejä ja kulkivat suurin piirtein samaan tahtiin sherpan ja vuorikauriin kanssa. Hollantilaiskaksikko painalsi alkumatkan kovempaa melkein joka päivä, jossain kohtaa tutut selät ilmestyivät polulla vastaan.
Ja jäivät taakse.
Jossain siellä matkan varrella saimme Mikan kanssa uuden kutsumanimen hollantilaisilta, sen jälkeen kun olimme jälleen tarponeet ohi. Pitkän hollanniksi käydyn keskustelun jälkeen Bas totesi:
"It's the Finnish Machine. They're always there, never stopping and in the end they always go past!".
Viimeisenä päivänä maali häämöttää parin kilometrin päässä.
Olemme poikkeuksellisen paljon jäljessä omasta suunnitelmastamme johtuen oikeaan polveeni kivestä tulleesta haavasta ja sen paikkailusta. Viiniviljelmän vaihtuessa omenatarhaksi edessä häämöttää tuttu sininen paita; hollantilaisethan ne siinä.
Näyttäisivät etenevän aika hiljaa.
Juoksemme rinnalle. Muutaman sanan ajatustenvaihto Mikan kanssa; mennäänkö ohi?
Tietenkin.
Sanat kuuluvat iloisesti muutaman kirosanan saattelemana:
"It's the Finnish Machine!".
Kone sammuu maalissa, ei aiemmin.
Kaveria ei jätetä.
It's the Finnish Machine.
Comments